ARJEN PIENET ILOT

Korona - se on vuoden 2020 kuumin puheenaihe. Tää tilanne tuottaa taloudellista ja sosiaalista ahdistusta. Tuntuu, että erityisesti meidän nuorten maailma romahti. Saatiin hyvästellä kauppakeskukset, leffateatterit ja ravintolat. Ei enää pelata korista 20 hengen porukalla. Ei lähetä roadtripeille. Haaveet “elämän parhaasta kesästä” meni siinä. Ainut tekeminen on kotona ja autossa istuminen tai pihalla seisominen. Missään ei oo mitään tai ketään. Armeijan viikonloppulomat vaihtukin viiden viikon kiinnioloon, ylioppilaat sai sanoo heipat yo-juhlille, -02:sten piti juhlia täysikäsyyttään, ysiluokkalaisten päättäreitä ja –05:t pääsee sit ehkä joskus ripille. Kaiken tän lisäks huoli taloudellisesta tilanteesta nipistelee niskassa. Uusien työpaikkojen löytäminen on vaikeeta ja vanhoista työpaikoista lomautetaan työntekijöitä. Tää tietämättömyys ahdistaa. Koska tää oikein loppuu vai loppuuko koskaan?

Nää oli mun ensimmäiset fiilikset, kun korona rantautu kunnolla Suomeen. Ajattelin, että tästä lähtee jyrkkä alamäki.

Nyt hetken poikkeusoloissa eläneenä voin jopa sanoo, että tää ei ehkä lopulta ollukkaan niin kauhee juttu. Mulla on vihdoin aikaa omille ajatuksille. Nyt teen sellasia asioita, jotka olin jo unohtanu ja joita en normaalisti tekis. Oon ruvennu arvostaan asioita, mitä en aikaisemmin tajunnu arvostaa kuten perhettä, ystäviä, luontoa ja tietyllä tavalla myös itseäni.

Osa musta meni piiloon arjen kiireen keskellä. Nyt kun mulla on ollut aikaa ajatella ja käsitellä kaikkia juttuja rauhassa, se pieni osa on herännyt taas henkiin. Musta tuntuu, että oon pitkästä aikaa oma itteni.

Aluks tää poikkeuksellinen tilanne tuntu loputtomalta dystopialta. Nyt oon ruvennu pikkuhiljaa ymmärtämään, että kyllä tää tästä. Kyseessä ei oo mikään maailmanloppu, vaan hetkellinen poikkeustilanne. Mua auttaa jaksaan ajatus siitä, että tää tilanne ei oo pysyvä. Valoa näkyy jo tunnelin päässä.

Yritän miettiä kaikkia niitä hyviä asioita, mitä mun elämässä on. Mulla on katto pään päällä, oma sänky sekä vettä ja ruokaa. Mulla on ystäviä ja perhe, jotka on lähellä. Niille voi aina soittaa, jos kaipaa juttuseuraa. Sosiaaliset mediat pitää seuraa tylsinä hetkinä. Ja sit on tietysti ihana Bössi! Tiedän, tää listaus kuulosti jotenkin tosi kliseiseltä. Mut kun oikeesti miettii, miksi me ollaan välillä niin kauheen kiittämättömiä? Meidän tulis olla joka päivä kiitollisia ja iloisia niistä pienistäkin hyvistä asioista! Kun tän asian sisäistää, nii asenne tähän tilanteeseen muuttuu. Ja asennehan on se, joka ratkaisee.

Oli miten oli, ikävöin isolla porukalla hengaamista, kauppareissujen tekemistä ja yöllä kiertämistä. Nyt oon huomannut, että jotkut asiat pitää menettää, jotta niitä oppii arvostamaan. Kavereita ja niiden kanssa touhuamista ei saa pitää itsestään selvyytenä. Työpaikkaa kannattaa arvostaa, jos sellanen vaan löytyy. Mutta voi sitä riemun määrää, kun pääsee taas liikkumaan vapaasti kaikkialla!

Mun mielestä tästä koronatilanteesta voi oppia paljon. On hyvä antaa välillä itselle aikaa olla omissa ajatuksissa. Muistaa mikä on oikeesti tärkeetä. Muistetaan arvostaa kaikkea hyvää, mitä meillä on. Yritän myös myöhemmin muistaa nää fiilikset ja ajatukset, kun ollaan palattu takasin normaaliin arkeen.

Nautitaan nyt tästä luontoäidin suomasta omasta ajasta! Kävellään luonnon helmassa ja kummastellaan maailmaa. Iloitaan siitä, että fasaani huutelee puiden takaa meille tai että linnut laulelee laulujaan. Nautitaan auringosta ja vihreydestä. Rauhoitutaan ja kerätään energiaa. Mietitään. Mietitään tulevaisuutta ja seuraavia siirtoja siihen liittyen. Ollaan onnellisia. Kyllä me tästä vielä selvitään - yhdessä.